Päivä alkoi luennolla, joka olikin hyvin perusteellinen. Olin tutustunut jo aiemmin Mujusen Saalisvietti koiraharrastuksessa -kirjaan pintapuolisesti, joten jokin haju minulla oli siitä mitä tuleman pitää. Taas kerran luennoitsija oli kokenut ihminen ja vuosien koulutustausta näkyi: ohjelma eteni, juttua riitti ja koulutettavat otettiin hyvin huomioon. Voin suositella, joskin koirankouluttajien kannattaa aina pureskella kuulemaansa.
Wäinön kohdalla minun ei tosin tarvinnut pureskella yhtään mitään. Se syttyi leikkiin välittömästi, niin paljon, että pystyin laskemaan sen irti, vaikka autoja liikkui lähistöllä. No jopas! Ensimmäisessä vaiheessa kahta samanlaista lelua heitettiin koiralle, jotta ns. saalisvietti (vietti -sanaahan ei enää moderneissa piireissä käytetä, mutta tarkoittaa tässä tapauksessa siis saaliskäyttäytymisen aktivoitumista) syttyisi. Kun koira saavuttaa ensimmäisen lelun, sille näytetään toista ja kun koira hylkää ensimmäisen, toinen heitetään siitä poispäin. Tätä toistetaan kunkin koiran jaksamisen mukaan. Wäinöhän jaksaa...
Ideana on jatkaa niin kauan kunnes tulo heitetylle lelulle hidastuu hieman. Viimeistä lelua ei heitetäkään vaan siihen tarrataan kaksin käsin ja koira saa purra siihen kiinni, jolloin ohjaaja joustaa, jopa pyöräyttää koiran itsensä ympäri vauhdista ja alkaa keinutella lelua oikealta vasemmalle. Sen jälkeen ohjaaja päästää toisella kädellä irti ja ottaa hihnan tuntumalle (kuten hevosohjat). Sitten annetaan koiran voittaa lelu ja sen kanssa lähdetään kävelemään pienen matkaa hihna koko ajan tuntumalla, jotta koira ei pääse ns. tappamaan saalistaan vaan kantaa sitä. Wäinö olisi halunnut kantaa lelun pois ja mennä rauhassa nauttimaan saaliistaan, mutta sen kummemmin se ei hihnaan reagoinut.
Viimeisessä vaiheessa siirrytään koiran viereen ja samanaikaisesti otetaan kiinni koiran pannasta. Sitten koiraa silitellään kunnes se vapaaehtoisesti rauhoittuu ja pudottaa lelun maahan. Lopuksi lelu siirretään vaivihkaa piiloon. Wäinön kanssa koko harjoitus onnistui, rauhoittumisineen.
Kotona piti tietysti päästä kokeilemaan Wilhon kanssa. Olin melko varma, että harjoitus ei tule onnistumaan tietyiltä osilta tämän paljon herkemmän herran kanssa. Vähän olin oikeassa, mutta olin vähän väärässäkin... Ongelmaksi ei muodostunutkaan kantaminen, vaikka ajattelin, että siihen viimeistään loppuu Wilhon kiinnostus. Wilho myös vaihtoi esinettä lopulta reippaasti. Vähän sai kyllä houkutella, mutta kun se juonen tajusi, se oli aika täysiä mukana.
Suurimmaksi ongelmaksi paljastui kaulapanta, joka oli suoranainen kauhistus. Ei tykännyt, eihän sillä moista ole käytettykään sitten pentuajan. En lähtenyt pakottamaan, koska tiedän, että se ei ole Wilhosta ainoastaan outo esine, se aiheuttaa ihan oikeaa epämiellyttävyyttä Wilhon pehmeän nielun takia. Joten tässä kohtaa piti mietiskellä ja pureskella. Päädyin tekemään harjoituksen niin, että ykkös ja kakkos osio kuten yllä. Sitten luovuin lelusta ja Wilho kanniskeli sitä muutaman askeleen verran (kävelin mukana) kunnes istui maahan esine suussa. Menin viereen ja aloin silitellä, pienen hetken kuluttua se kellahti selälleen jalkojeni jureen, päästi lelusta irti ja rentoutui silitettäväksi. Nooh... ei siis oppikirjanmukainen suoritus ollenkaan, mutta minusta sama saatiin aikaan - siis koiran tyydyttynyt olo kun se oli saanut toteuttaa jonkin tietyn käytösmallin. Kirjoitin tekniikasta myös Mujuselle palautekyselyn mukana ja odottelen mielenkiinnolla vastausta.
Ihan niin kuin noin sivuhuomiona: pannat, hyi! Yhtenä harjoituksena oli laittaa panta kaulaan ja näytellä koiraa kun pari harjoitteli lähestymistä. Se oli aivan kamalaa :D Wäinölle tulikin ostettua onneksi viimein uudet valjaat, joihin toistaiseksi olen aika tyytyväinen; hyvin napakat ja kestävänoloiset ja tarvittaessa niihin saa lisäosan rintaa tukemaan ja siten tasaamaan painetta muualle kuin kaulaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti