Lukukoiravalmennukseen liittyen tein stressintarkkailutehtävän perjantaisissa rallytreeneissä. Se osoittautuikin sangen mielenkiintoiseksi tehtäväksi. Kun tarkkailemalla tarkkailee, kyllä niitä stressin oireita löytää koirasta kuin koirasta. Tämä saa miettimään sitä miten sokea itse onkaan kun koirat jatkuvasti viestittävät meille vaikka mitä vaan moni asia jää huomaamatta.
Purimme tehtävän tänään lukukoiravalmennuksessa. Siinä samalla kun minun piti kertoa havainnointini ja mahdolliset ratkaisuni koiran stressin helpottamiseksi, tulin miettineeksi sitä, että minulla oli tarjota TOISILLE niitä ratkaisuja, joita minun pitäisi toteuttaa itse! Miten sitä voikaan sulkea silmänsä niin tehokkaasti omalta toiminnaltaan, omalta koiraltaan?
Viittaan tässä tietenkin Wilhoon ja meidän seuraamis- ja rallykisaongelmaan. Wilho kertoo minulle, että se stressaa. Se jätättää, on poissaoleva, haluton, liikkuu jäykistellen, läähättää, saa jopa "astmakohtauksen". Yrittää kaikin keinoin kertoa, että nyt ei oo ok! No tämän olen tietysti tiennyt. Olen tavallaan tiennyt, että minun vikanihan se on. Mutta jotenkin se on jäänyt sisäistämättä. Miksi minä en:
- Lämmittele koiraani paremmin?
- Pura tehtäviä paljon pienempiin osiin?
- Palkkaa suuremmalla tiheydellä?
- Anna taukoja?
Ja miksi vaadin kun koira ei vielä osaa ja nostan kriteeriä liian nopeasti?
Näitä mietin ajellessani takaisin kotiinpäin. Tajusin, että minulla on tieto miten korjaan. Ja silti olen ahne, vaadin, oletan. En katso, anna aikaa, kuuntele koiraani. Vaikka se koko ajan kertoo mikä on hyvä ja mikä ei! Minulla oli vielä tänäkin aamuna päivämäärä kun on onnistuttava, mihin mennessä oli ongelman oltava korjattu, vaikkakin kaukainen sellainen.
Wäinö on eri asia. Wäinö on aina eri asia. Siis minun mielessäni. Wäinön on ok stressata, ei sen tarvitse osata, ei heti ainakaan. Sen kanssa pitää edetä hitaasti ja sen ehdoilla, ei voi olettaa mitään. Siltä ei vaadita liian nopeasti ainakaan, koska tulee takapakkia. No niin on tullut Wilhonkin kanssa vaan Wilholta vaaditaan enemmän. Keskustelin isäni kanssa jokin aika sitten asiasta ja katsoin häntä hölmistyneenä kun hän totesi, että Wilholta on vaadittu paljon enemmän kuria kuin Wäinöltä. Kiistin asian lujasti. Olisi pitänyt kuunnella, kyllä iskä tietää. Niinhän se on. Wäinölle ollaan oltu selkeämpiä. Wilhon on odotettu osaavan.
Nyt olenkin tosi innoissani, koska kuvittelen tajunneeni asioita, syitä ja seurauksia. Treenit menee Wilhon kohdalla uusiksi. Kunpa en tähän lankeaisi enää koskaan! Wilho on niin hyvä, että siinä on aina se vaara...
sunnuntai 25. lokakuuta 2015
perjantai 23. lokakuuta 2015
Martta the Mäyris
Wilho lähti taas maalle hoitoon - on se kumma vaan kun se saadaan aina pöllittyä johonkin suuntaan! Sain illalla liikuttavan selfien, jossa näkyi niin iloinen koira kuin iloiset vanhempani, joten minä olen vissiin ainut, jota harmittaa... :)
Mutta löytyi se Wilholle tuuraajakin ja saatiin samalla testattua miten Darran ja Wäinön pentututka toimii! Martta, anoppini 5 kk minimäyris, tuli vierailulle. Itse en ollut paikalla kun koirat tutustutettiin, mutta hyvin oli kuulemma mennyt. Ainakin kun tulin kotiin, oli koko joukko vastassa tervehtimässä eikä pienintäkään merkkiä mistään epäsovusta ollut näkyvissä. Muuten en olisikaan tilannetta jännittänyt, mutta vähän huolestutti kun Wäinö on vielä jonkin verran kipeä leikkauksesta. Pennulle se oli kumminkin täysin lempeä.
Minun tullessa kotiin Wäinössä ja Darrassa heräsi pieni mustasukkaisuus ja niiden oli oltava ihan lähellä jos pentukin oli. Wäinön mielestä se, että nostin moisen otuksen syliin, oli pöyristyttävää ja silloin sen ilme muuttui "valppaaksi". Tämä meni kumminkin ohi aika nopeasti eikä Wäinö reagoinut kuin valpastuneella ilmeellä. Kehuin kovasti Wäinöä tilanteiden jälkeen, mutta muuten en kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Darra ei jaksanut olla kovin kiinnostunut moisesta eläjästä, mutta kyllä siitäkin huomasi, että se halusi varmistaa huomionsaannin entistä tehokaammin!
Martta onkin pentuna hyvin rohkea ja rauhallinen. Minut se tuli tervehtimään kuin vanhan tutun, muista koirista se ei välitä eikä turhia väistele, tosin ei turhia örisekään. Luut eivät sitä kovin kiinnosta, mutta yritti se jo kerran käydä hakemassa luun Wäiskiltä. Se yritti hiipiä Wäinön takaa nappaamaan luun Wäinön vierestä, mutta tiesin, että se on tuhoon tuomittu ajatus - ei tule jäämään Wäinöltä huomaamatta. Wäinö käänsi ensin katseensa Marttaan päin ja kun Martta ei pysähtynyt ja luovuttanut, Wäinö nosti hieman huuliaan ja irvisti ilman murinaa. Martta kääntyi heti pois ja se oli sillä selvitetty. Minusta se meni oikein hienosti molemmilta.
Martta on siitä omituinen eläjä, että se tykkää nukkua peiton alla sängyssä ja on muutenkin jaloissa koko ajan. Wilhohan hyppii alta rivakkaan, mutta Martta ei tunnu pientä kokoaan sisäistävän vaan on siinä kohtaa missä sattuu olemaan. Tallasin kerran jo sen varpaallekin, mutta ei se siitä säikähtänyt, jaloissa se pyörii kumminkin. Martta on myös nirso neitokainen, mikä tuntuu todella oudolta. Meillä koirat vetävät ruuat napaansa niin nopeasti kuin ikinä vaan saavat, mutta Martta jättää ruuat syömättä. No, ei siihen pieneen mahaan hirveästi mitään mahdukaan :D Todella ihana pentu kaiken kaikkiaan ja tosi mukava huomata, että koirat tulevat keskenään juttuun.
Mutta löytyi se Wilholle tuuraajakin ja saatiin samalla testattua miten Darran ja Wäinön pentututka toimii! Martta, anoppini 5 kk minimäyris, tuli vierailulle. Itse en ollut paikalla kun koirat tutustutettiin, mutta hyvin oli kuulemma mennyt. Ainakin kun tulin kotiin, oli koko joukko vastassa tervehtimässä eikä pienintäkään merkkiä mistään epäsovusta ollut näkyvissä. Muuten en olisikaan tilannetta jännittänyt, mutta vähän huolestutti kun Wäinö on vielä jonkin verran kipeä leikkauksesta. Pennulle se oli kumminkin täysin lempeä.
Minun tullessa kotiin Wäinössä ja Darrassa heräsi pieni mustasukkaisuus ja niiden oli oltava ihan lähellä jos pentukin oli. Wäinön mielestä se, että nostin moisen otuksen syliin, oli pöyristyttävää ja silloin sen ilme muuttui "valppaaksi". Tämä meni kumminkin ohi aika nopeasti eikä Wäinö reagoinut kuin valpastuneella ilmeellä. Kehuin kovasti Wäinöä tilanteiden jälkeen, mutta muuten en kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Darra ei jaksanut olla kovin kiinnostunut moisesta eläjästä, mutta kyllä siitäkin huomasi, että se halusi varmistaa huomionsaannin entistä tehokaammin!
Martta onkin pentuna hyvin rohkea ja rauhallinen. Minut se tuli tervehtimään kuin vanhan tutun, muista koirista se ei välitä eikä turhia väistele, tosin ei turhia örisekään. Luut eivät sitä kovin kiinnosta, mutta yritti se jo kerran käydä hakemassa luun Wäiskiltä. Se yritti hiipiä Wäinön takaa nappaamaan luun Wäinön vierestä, mutta tiesin, että se on tuhoon tuomittu ajatus - ei tule jäämään Wäinöltä huomaamatta. Wäinö käänsi ensin katseensa Marttaan päin ja kun Martta ei pysähtynyt ja luovuttanut, Wäinö nosti hieman huuliaan ja irvisti ilman murinaa. Martta kääntyi heti pois ja se oli sillä selvitetty. Minusta se meni oikein hienosti molemmilta.
Martta on siitä omituinen eläjä, että se tykkää nukkua peiton alla sängyssä ja on muutenkin jaloissa koko ajan. Wilhohan hyppii alta rivakkaan, mutta Martta ei tunnu pientä kokoaan sisäistävän vaan on siinä kohtaa missä sattuu olemaan. Tallasin kerran jo sen varpaallekin, mutta ei se siitä säikähtänyt, jaloissa se pyörii kumminkin. Martta on myös nirso neitokainen, mikä tuntuu todella oudolta. Meillä koirat vetävät ruuat napaansa niin nopeasti kuin ikinä vaan saavat, mutta Martta jättää ruuat syömättä. No, ei siihen pieneen mahaan hirveästi mitään mahdukaan :D Todella ihana pentu kaiken kaikkiaan ja tosi mukava huomata, että koirat tulevat keskenään juttuun.
 |
| Voi ei miten pieni! Seurakoira pitää seuraa. |
 |
| Potilas ja pentu. Darran luu kiinnostaa, mutta sitä ei uskalla mennä nappaamaan, parempi pysyä kauempana. |
keskiviikko 21. lokakuuta 2015
Varvasvaivaa ja pentusuunnitelmia
Vanha varvasvaiva ei jätä meitä rauhaan. Viikonloppu oltiin maalla, jossa tietysti koirat ulkoilivat vapaasti paljon ja Wäinö tyylilleen uskollisesti otti jaloistaan kaiken irti. Vaan varvas ei kestä ja huomasin, että kynnen juuresta tulee verta. Poistoon siis. Harmi vaan, että eläinlääkäriin oli pienoinen jono ja sain ajan vasta ensi maanantaille. Onneksi kotona oli kipulääkettä antaa Wäiskille ja hetken näyttikin, että voidaan odotella maanantaihin. Vaan viime yönä jalka alkoi vaivata oikein todenteolla eikä nukkunut koira enkä minä oikein ollenkaan. Heti aamulla soitin siis eläinlääkäriin, että eikö me sittenkin päästäisi vähän aiemmin ja onneksi meidät mahdutettiin heti aamupäivän ohjelmaan.
Varpaanpoisto ei sinällään ole iso operaatio ja olenkin tyytyväinen, että se on ohi. Koira on hieman tokkurainen, mutta toistaiseksi ei vielä vahtaa jalkaansa kovin paljoa. Aion silti nukkua sen kanssa samassa huoneessa, jotta se ei pääsisi runnomaan haavaa. Hienosti se on keksinyt, että kun suulla ei pääse jalkaan kiinni niin sen päälle voi hyppiä etutassuilla... Onneksi isännällä on huominen vapaa niin koira ei jää yksin ollenkaan. Kipulääkekuuri ei ole kuin 5 päivää ja minulle sanottiin, että aikaisemminkin voi lopettaa sen antamisen jos siltä näyttää. Ei pitäisi siis olla paha rasti edessä, kunhan huolehtii ettei haava pääse kastumaan ja vaihtaa siteen päivittäin. Antibiootit Wäiskille määrättiin myös.
Nyt alkaakin sitten ikuisuudelta tuntuva kuntouttamisjakso, että leikkaushaava saa parantua. Wäinö levossa... Se on se haaste. Sotasuunnitelmaa olen punonut jo valmiiksi ja kaverilta sain hyviä vinkkejä mitä kaikkea voidaan treenailla.
Wilhon kanssa käytiin tekemässä ns. kaverikoirakeikka Vetreaan muistisairaiden vanhuksien luo. Meitä olikin tervehtimässä oikein iloinen henkilökunta ja monta vanhusta. Wilhon onneksi ruokailu oli juuri päättynyt ja pöytien alle tippuneet ruuat se imuroikin napaansa sellaista vauhtia, että oksat pois. Meinasipa samalla mennä jälkkärikin naamaan, mutta onneksi valpas hoitaja ehti väliin. Sika koiraksi! Mutta saatiin kuitenkin hyvää palautetta käynnistämme, joten oletettavasti siitä oli iloa asukkaille ja henkilökunnalle. Niin kuin aina, aika on se elementti, joka on kortilla ja vaikka toivoisin, että meillä olisi aikaa käydä uudellakin vierailulla, pelkään, että ainakaan kovin säännölliseen toimintaan ei vaan rahkeet riitä.
Aika tulee jatkossa olemaan todennäköisesti vielä tiukemmassa sillä pentusuunnitelmat ovat viimein saaneet uutta puhtia alleen. Pentuekin on jo katsottuna ja sitä odotellaan syntyväksi. Riippuen siitä, tuleeko sieltä urosbullmastiffia, meillä saattaa olla pentunen jo loppuvuodesta. Olenkin alkanut valmistautua pennun tuloon hankkimalla kirjallisuutta aiheesta ja varaamalla alustavasti paikan pentukurssille. Pitkään käytyjen keskustelujen jälkeen olemme todenneet, että nyt on kumminkin hyvä aika uudelle tulokkaalle. Itse olen yllättäen vähän toppuutellut, suurimpina kysymyksinä riittääkö aika ja miten koirat tulevat toimeen keskenään?
Neljä koiraa on aika massiivinen määrä, tiedän jo kokemuksesta. Tietenkään meillä ei aiemmin ole ollut neljää koiraa, josta yksi on pentu. Toisaalta meillä on ollut neljä koiraa, joista yksi on nuori Wäinö... Bullmastiffi ei aktiivisimmillaankaan ole mitään buhundia vastaavaa :D Mutta pentu on pentu ja ensimmäisenä vuotena pitää olla kyllä aktiivinen sen koulutuksen suhteen. Tai saa olla! Pikku hiljaa alkaa omakin innostus kasvamaan, vaikka täytyy myöntää, että pikkukoiraihminen minussa on miettinyt ison koiran ottamista hyvinkin varauksella. Sellainen on pentukuume ollut, että jos uusi buhund olisi tullut isännälle kysymykseenkään, sellainen täällä varmaan jo olisi... Jokin kaunis päivä sitten.
Jännittävää on miten koirat ottavat uuden tulokkaan vastaan. Kaverini termiä käyttäen; pentututka niillä kaikilla on kunnossa, joten ensimmäiseen puoleen vuoteen en usko, että niillä on suurempaa ongelmaa. Wilho saattaa päänsä sisällä miettiä, että kamoon nyt taas! Hauska ajatus kumminkin, että Darralla on taas ruttunaama seuraa. Rouva on pysynyt hyvässä kunnossa ja sekin puoltaa sitä, että pentu otetaan nyt eikä odoteta esimerkiksi vielä yhtä vuotta. Aihetta on kumminkin nyt hangattu ees taas, olen miettinyt pääni puhki lauma-asioita, jaksamista, mitä kaikkea voi mennä vikaan jne. ja silti tullut tulokseen, että hyvä siitä tulee. Hetken mielijohteesta ja varautumattomuudesta meitä ei ainakaan voi syyttää. Ihan oma bullmastiffi, heh, kenpä olisi uskonut!
Varpaanpoisto ei sinällään ole iso operaatio ja olenkin tyytyväinen, että se on ohi. Koira on hieman tokkurainen, mutta toistaiseksi ei vielä vahtaa jalkaansa kovin paljoa. Aion silti nukkua sen kanssa samassa huoneessa, jotta se ei pääsisi runnomaan haavaa. Hienosti se on keksinyt, että kun suulla ei pääse jalkaan kiinni niin sen päälle voi hyppiä etutassuilla... Onneksi isännällä on huominen vapaa niin koira ei jää yksin ollenkaan. Kipulääkekuuri ei ole kuin 5 päivää ja minulle sanottiin, että aikaisemminkin voi lopettaa sen antamisen jos siltä näyttää. Ei pitäisi siis olla paha rasti edessä, kunhan huolehtii ettei haava pääse kastumaan ja vaihtaa siteen päivittäin. Antibiootit Wäiskille määrättiin myös.
Nyt alkaakin sitten ikuisuudelta tuntuva kuntouttamisjakso, että leikkaushaava saa parantua. Wäinö levossa... Se on se haaste. Sotasuunnitelmaa olen punonut jo valmiiksi ja kaverilta sain hyviä vinkkejä mitä kaikkea voidaan treenailla.
Wilhon kanssa käytiin tekemässä ns. kaverikoirakeikka Vetreaan muistisairaiden vanhuksien luo. Meitä olikin tervehtimässä oikein iloinen henkilökunta ja monta vanhusta. Wilhon onneksi ruokailu oli juuri päättynyt ja pöytien alle tippuneet ruuat se imuroikin napaansa sellaista vauhtia, että oksat pois. Meinasipa samalla mennä jälkkärikin naamaan, mutta onneksi valpas hoitaja ehti väliin. Sika koiraksi! Mutta saatiin kuitenkin hyvää palautetta käynnistämme, joten oletettavasti siitä oli iloa asukkaille ja henkilökunnalle. Niin kuin aina, aika on se elementti, joka on kortilla ja vaikka toivoisin, että meillä olisi aikaa käydä uudellakin vierailulla, pelkään, että ainakaan kovin säännölliseen toimintaan ei vaan rahkeet riitä.
Aika tulee jatkossa olemaan todennäköisesti vielä tiukemmassa sillä pentusuunnitelmat ovat viimein saaneet uutta puhtia alleen. Pentuekin on jo katsottuna ja sitä odotellaan syntyväksi. Riippuen siitä, tuleeko sieltä urosbullmastiffia, meillä saattaa olla pentunen jo loppuvuodesta. Olenkin alkanut valmistautua pennun tuloon hankkimalla kirjallisuutta aiheesta ja varaamalla alustavasti paikan pentukurssille. Pitkään käytyjen keskustelujen jälkeen olemme todenneet, että nyt on kumminkin hyvä aika uudelle tulokkaalle. Itse olen yllättäen vähän toppuutellut, suurimpina kysymyksinä riittääkö aika ja miten koirat tulevat toimeen keskenään?
Neljä koiraa on aika massiivinen määrä, tiedän jo kokemuksesta. Tietenkään meillä ei aiemmin ole ollut neljää koiraa, josta yksi on pentu. Toisaalta meillä on ollut neljä koiraa, joista yksi on nuori Wäinö... Bullmastiffi ei aktiivisimmillaankaan ole mitään buhundia vastaavaa :D Mutta pentu on pentu ja ensimmäisenä vuotena pitää olla kyllä aktiivinen sen koulutuksen suhteen. Tai saa olla! Pikku hiljaa alkaa omakin innostus kasvamaan, vaikka täytyy myöntää, että pikkukoiraihminen minussa on miettinyt ison koiran ottamista hyvinkin varauksella. Sellainen on pentukuume ollut, että jos uusi buhund olisi tullut isännälle kysymykseenkään, sellainen täällä varmaan jo olisi... Jokin kaunis päivä sitten.
Jännittävää on miten koirat ottavat uuden tulokkaan vastaan. Kaverini termiä käyttäen; pentututka niillä kaikilla on kunnossa, joten ensimmäiseen puoleen vuoteen en usko, että niillä on suurempaa ongelmaa. Wilho saattaa päänsä sisällä miettiä, että kamoon nyt taas! Hauska ajatus kumminkin, että Darralla on taas ruttunaama seuraa. Rouva on pysynyt hyvässä kunnossa ja sekin puoltaa sitä, että pentu otetaan nyt eikä odoteta esimerkiksi vielä yhtä vuotta. Aihetta on kumminkin nyt hangattu ees taas, olen miettinyt pääni puhki lauma-asioita, jaksamista, mitä kaikkea voi mennä vikaan jne. ja silti tullut tulokseen, että hyvä siitä tulee. Hetken mielijohteesta ja varautumattomuudesta meitä ei ainakaan voi syyttää. Ihan oma bullmastiffi, heh, kenpä olisi uskonut!
lauantai 3. lokakuuta 2015
Sairastamista
Selvittyämme nenäpunkkiepisodista, oli Wäinön vuoro teloa itsensä. Poika juoksi vähän rajummin pihalla, okei - ei ihan vähän rajusti jos totta puhutaan, ja onnistui telomaan jalkansa. Sisälle tullessa se linkkasi ja jalasta tuli vähän verta, mutta mitään haavaa ei näkynyt, joten ajattelin, että se on pienellä levolla ohi.
Sitten se alkoi linkkaamaan jalkaa lenkillä. Mitään jalassa ei taaskaan näkynyt, mutta koska Wäiski päätti, että nuoleminen on paras hoitokeino, jalka turposi ja vähän tulehtui. Eikun siis eläinlääkäriin kuvauttamaan takajalan varvas. Se sama, jonka poika onnistui aikojen alussa telomaan autojupakassa. Kuvista selvisi, että vanha murtuma oli rustottunut ja nyt tuo rusto oli murtunut. Sen lisäksi kynsi oli hieman irti, josta johtui verentulo alunperin. Wäinö sai kipulääkekuurin ja määräyksen pitää tötteröä päässä ainakin viikon ajan.
Alussa jalka olikin todella kipeä. Jouduin vaihtamaan nukkumaan vierashuoneeseen, jotta olen samassa tilassa Wäinön kanssa ja estän sitä yrittämästä turmella jalkaansa tötteröllä. Jonka se kyllä onnistui tekemään kuitenkin. Tein taas hieman fiksausta Wäinön tötteröön ja päällystin reunat vanutupoilla, jotka teippasin siis pehmustamaan reunaa. Onneksi tämä auttoi eikä Wäinö enää saanut aikaan enää lisää tuhoa. Paraneminen alkoi ja nyt näyttää jo lupaavalta. Pidämme kumminkin sairaslomaa lenkkeilystä varmuuden vuoksi ainakin ensi viikon. Tai niin kauan kuin Wäinön pää kestää.
Rallytreeneissä olen Wäinöä kumminkin käyttänyt, jotta sillä olisi edes jotain tekemistä. Niissä en ole viitsinyt vaatia oikein yhtään mitään, lähinnä vaan palkkaillut ja muutenkin kehunut. Viime viikon treeneissä kipu selvästi vaikutti ja koira oli "flegmaattinen", joka siis Wäinön kohdalla tarkoittaa sitä, että se näytti hyvin keskittyvältä koiralta kun ei pomppinut ja haukkunut ylimääräisiä... Tällä viikolla voitiin jo tehdä paljon enemmän. Olin positiivisesti yllättynyt miten hyvin meillä meni. Varsinkin lopputreenit kun otettiin useampi koira samaan tilaan ja tehtiin omiamme. Yksi koirista oli nuori porokoirauros, mutta Wäinö ei kiinnittänyt siihenkään sen kummemmin huomiota, se jopa vaikutti rennolta huolimatta toisista koirista!
Wilhon kanssa ollaan sitten doboiltu ja lukukoirailtu ihan urakalla. Milloinhan se sanoo sopimuksen irti? Varsinkin lukukoirahomma on ollut henkisesti rankkaa, vaikkakin todella kivaa. Doboilussa ollaan molemmat saatu huomata, että meillä ei ehkä olekaan ihan niin timmit lihakset kun ollaan luultu ;) Hauskaa on kumminkin ollut, saisipa itsestä revittyä energiaa tehdä hommaa säännöllisemmin. Vatsalihakseni nimittäin kertovat, että tarvetta sille olisi!
Sitten se alkoi linkkaamaan jalkaa lenkillä. Mitään jalassa ei taaskaan näkynyt, mutta koska Wäiski päätti, että nuoleminen on paras hoitokeino, jalka turposi ja vähän tulehtui. Eikun siis eläinlääkäriin kuvauttamaan takajalan varvas. Se sama, jonka poika onnistui aikojen alussa telomaan autojupakassa. Kuvista selvisi, että vanha murtuma oli rustottunut ja nyt tuo rusto oli murtunut. Sen lisäksi kynsi oli hieman irti, josta johtui verentulo alunperin. Wäinö sai kipulääkekuurin ja määräyksen pitää tötteröä päässä ainakin viikon ajan.
Alussa jalka olikin todella kipeä. Jouduin vaihtamaan nukkumaan vierashuoneeseen, jotta olen samassa tilassa Wäinön kanssa ja estän sitä yrittämästä turmella jalkaansa tötteröllä. Jonka se kyllä onnistui tekemään kuitenkin. Tein taas hieman fiksausta Wäinön tötteröön ja päällystin reunat vanutupoilla, jotka teippasin siis pehmustamaan reunaa. Onneksi tämä auttoi eikä Wäinö enää saanut aikaan enää lisää tuhoa. Paraneminen alkoi ja nyt näyttää jo lupaavalta. Pidämme kumminkin sairaslomaa lenkkeilystä varmuuden vuoksi ainakin ensi viikon. Tai niin kauan kuin Wäinön pää kestää.
 |
| Buhund ei ole helpoin potilas |
Rallytreeneissä olen Wäinöä kumminkin käyttänyt, jotta sillä olisi edes jotain tekemistä. Niissä en ole viitsinyt vaatia oikein yhtään mitään, lähinnä vaan palkkaillut ja muutenkin kehunut. Viime viikon treeneissä kipu selvästi vaikutti ja koira oli "flegmaattinen", joka siis Wäinön kohdalla tarkoittaa sitä, että se näytti hyvin keskittyvältä koiralta kun ei pomppinut ja haukkunut ylimääräisiä... Tällä viikolla voitiin jo tehdä paljon enemmän. Olin positiivisesti yllättynyt miten hyvin meillä meni. Varsinkin lopputreenit kun otettiin useampi koira samaan tilaan ja tehtiin omiamme. Yksi koirista oli nuori porokoirauros, mutta Wäinö ei kiinnittänyt siihenkään sen kummemmin huomiota, se jopa vaikutti rennolta huolimatta toisista koirista!
Wilhon kanssa ollaan sitten doboiltu ja lukukoirailtu ihan urakalla. Milloinhan se sanoo sopimuksen irti? Varsinkin lukukoirahomma on ollut henkisesti rankkaa, vaikkakin todella kivaa. Doboilussa ollaan molemmat saatu huomata, että meillä ei ehkä olekaan ihan niin timmit lihakset kun ollaan luultu ;) Hauskaa on kumminkin ollut, saisipa itsestä revittyä energiaa tehdä hommaa säännöllisemmin. Vatsalihakseni nimittäin kertovat, että tarvetta sille olisi!
 |
| Wilhon työtilat Kontiolahden kirjastolla ovat ihastuttavassa satuhuoneessa |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)