Tokounelmia

Treenit on olleet vähissä tällä viikolla. Wilhon kanssa päätettiin viikko vihon viimeisin lukukoiravalmennuksiin. En voi sanoa, että siellä kovaa menestystä olisi ollut - Wilho riekkasi koko ajan! Huonompaan ollaan menty kuin mistä aloitettiin. Hyviä neuvoja kuitenkin sain ja samalla sain huomata, että ottavat ne muutkin paineita tekemisistään. Lohduttavaa sinällään ja hyvä muistutus, ettei pidä olla liian ankara itselleen. Hyvää voi olla paljon ilman täydellisyyttäkin! Parin viikon päässä häämöttää valmistujaiset :) Sitä ennen meillä on vielä toki ihan oikeita töitä kirjastolla.

Wäinön kanssa käytiin tänään parkkipaikka treeneissä. Huh, menipäs ne... HYVIN! Poika oli minulla suurimman osan aikaa irti autotien läheisyydessä eikä merkkiäkään karkaamisesta ollut. Kokeiltiin peruuttamista, joka on varpaanpoiston jälkeen ollut Wäiskille vähän hassuntuntuinen liike. Hyvin meni sekin, mutta parhaiten meni paikkamakuu, jota otin ihan noin vaan huvikseen kun toimittiin häiriönä kaverin koiralle. Wäinöpä jäi paikalleen makaamaan, vaikka toinen juoksi vierestä kutsuttaessa! Enpä olisi moista uskonut!

Tämä saa minut taas haaveilemaan tokokisoista. Uskallettaisiinkohan me jo? Nyt ollaan menty ihan aimoharppauksin eteenpäin ja alan pikkuhiljaa löytämään sen luoton tuohon koiraan... Ehkä me voitaisiin, ehkä sittenkin...

Huimia treenifiiliksiä

No onpas Wäiski ollut huippu tämän viikon treeneissä! Perjantain treeneissä oli houkutus; hui kauhistus. Pidin alkuun Wäiskin hihnassa, koska olin varma, että sinnehän se ryntää. Koko halli vielä haisi koiran märkäruualle, joten en pitänyt mitenkään mahdollisena, että se pysyisi sieltä poissa. Alkuun otin askeleen houkutusta kohti ja klikkasin kun Wäinö luopui. Sitten otin toisen askelen jne. Kontakti oli hyvä, joten päästin sen vapaaksi. Eikä se mennyt! Jatkoin samaa rataa ja lopulta siirryttiin harjoittelemaan peruutusta vähän kauemmaksi houkutuksesta. Houkutus jäi sinne kumminkin olemaan, mutta Wäiski ei yrittänytkään mennä katsomaan mitä sieltä löytyy vaan keskittyi täysillä tekemiseen.

Lauantaina treenattiin ensin rataa. Päätin pistää kaikki peliin ja pyytää treenikaveria ja hänen rauhallista uroskoiraansa käytösruutuun meidän radan ajaksi. Minua jännitti aivan kamalasti, suorastaan tärisin. Se tarttui Wäinöön tottakai ja se katselikin huolestuneena ympärilleen. Kun mentiin kohti toista koirakkoa se oli jo todella huolissaan (koska minä olin), mutta se pysyi hanskassa ilman sen kummempaa käskytystä. Toki palkkasin koko radan. Tehtiin perään toinenkin rata ja minulle löytyi luotto, että pysyyhän se siinä. Se näkyi heti koirassakin. Ah, ollaan me edistytty! Lopuksi vielä harjoiteltiin putkea ja siitäpä kaikki koirat innostuivatkin, erinomainen lopetus muutenkin hauskoille ja onnistuneille treeneille.

Wilhon kanssa rallateltiin perjantaina myös. Pääpaino oli innostuksessa ja sitä löytyikin ihan kivasti. Leikitin Wilhoa raatolelulla ja se oli aluksi hieman epävarma, että mistä siinä on kyse. Se kuitenkin innostui lopulta ihan huomattavan paljon ja meidän vuoro menikin enemmän tai vähemmän riehumiseksi. Pari kertaa se sen johdosta karkasi houkutukselle, mutta toisaalta; jos me vaan saadaan into hommaan, millään muulla ei ole väliä. Edistystä siis tälläkin rintamalla :)

Että sellaisia treenejä

Wäinön sairasloma on tällä haavaa loppu. Jalka on alkanut parantua kivasti ja lenkkeily ollaan aloitettu toiveikkaina. Vielä pidetään tötteröä päässä, ettei pääse nuolemaan ja olen lisäksi puhdistanut jalan ulkoa tullessa. Sidettä ei olla enää pidetty. Nyt vaan sormet ja varpaat ristissä, että saataisiin tämä kunnialla päätökseen. Antibioottikuuri loppuu tänään.

Perjantaina otinkin siis Wäiskin rallytreeneihin mukaan pitkästä aikaa. Ajattelin, että ei siitä mitään tule. Tuli kumminkin. Aluksi se juoksenteli ympäri hallia eikä halunnut kuunnella. Yritin kutsua ja palkata tiheämmin vaan ei, minä en kiinnostanut silti. Lopulta meni itsellä kärsivällisyys ja laitoin kädet puuskaan ja ilmoitin koiralle, että ei kyllä kiinnosta minuakaan! Kun kävelin rivakkaan pois, olikin Wäiski todella kiinnostunut, että mitä ihmettä se puuhaa. Seurasi kuin hai laivaa :D Eli niin, älä paapo sitä koiraa vaan anna sen tehdä työt. Tuo bu kyllä osaa kaikki temput, liian älykäs!

Toinen osa treenejä otettiin toisen koiran kanssa samaan aikaan - vapaana. Koira oli tuttu narttu, joten helpolla aloitettiin. Wäinö ei edes yrittänyt mennä koirakon luo! Huimaa! Ohitettiinkin ne monta kertaa ihan käden etäisyydeltä eikä se silti ollut menossa niiden luo. Tämä piristi kyllä ihan mielettömästi, vaikka muuten treenit olivatkin mitä olivat.

Lauantain rallytreeneissä edusti Wilho ja oltiinkin sitten ainoina paikalla. Onneksi saatiin häiriötä paikalle sattuneista satunnaistreenaajista ja Wilho tekikin sen verran napakkaan, että päädyttiin tekemään puoli tuntia eri rallyjuttuja. Häiriö oli hyvää, koska toisilla oli toko/agitreenit meneillään, mutta eipä Wilho niistä paljon piittaillut. Jäi ihan superfiilis kun Wilho seurasi nätisti ja napakasti molemmilla puolilla ja saatiin puolen vaihdot edestä ja takaa onnistumaan kivasti.

Lukukoirassakin ollaan ehditty käymään. Wilholla oli torstaina 2x3 lukijaa, kaikki tyttöjä. Olipa sitten meidän ensimmäinen haluton lukija! Lapsi oli tullut suoraan kerhosta, joten väsytti ja kiukutti ja aluksi ilmoittikin, että hän ei ainakaan lue. Olipa hyvä, että viime harjoituksissa oli sattunut tällainen lukkotilanne, joten minä en tällä kertaa jäätynyt :D Temputin Wilhoa (joka oli ihan kierroksilla) ja se ilmeisesti huvitti tyttöjä niin paljon, että saatiin nopeasti tilanne positiiviseksi. Sitten kyselin kirjasta ja lopulta oltiinkin tilanteessa, että piti ihan toppuutella, ettei seuraavaa kirjaa enää ehditä lukea! Käytin myös vaihtokauppaa:lue sana Wilholle niin saat teettää sillä tempun.

Wilholla kesti tosi kauan rauhoittua ja ensimmäinen vuoro menikin temppuillessa. Onneksi sattui sellainen tilanne, että se oli niin lukijoille kuin koirallekin parasta. Sitten meillä oli pieni tauko ja Wilho rauhoittuikin sen aikana. Toinen ryhmä oli todella ihana, saatiin peräti kolme kirjaa luettua! Wilho oli tyttöjen rapsuteltavana koko ajan. Kuulin vielä palautettakin vahingossa kun tyttöjen äiti kyseli, että ”no, kuunteliko se koira?” ja kuorossa tytöt vastasi, että ”kuunteli! Se kuunteli ihan koko ajan!” Kokonaisuudessaan jäi ihan tosi hyvä mieli!

Parantelua

Wäinön haava on parantunut lupaavasti, mutta ei se minua liian helpolla päästä. Nyt kun se on taas virkeä ja ollaan uskallettu jättää sitä muutamaksi tunniksi yksin, se on keksinyt, että se saa kiskottua siteen jalastaan pois. Jotta se voisi olla ihan varma, ettei ainakaan samaa sidettä sen jalkaan tulla kietomaan, on se varmuuden vuoksi vielä syönyt siteen. Nice. Soitin eläinlääkärille, että mitä tässä pitäisi tehdä: tikkien poistoon olisi kolme päivää ja haava näyttää hyvältä. En millään haluaisi jättää sitä suojatta, mutta huomenna Wäinö on pakko jättää yksin ja vaikka sen vatsa on yleensä rautaa, ei se kyllä loputtomasti voi niitä siteitä syödä.

Eläinlääkäri pohti asiaa ja nyt sitten ollaan ilman sidettä - toki sillä on ollut ja on jatkossakin kuuppa päässä, jottei se pääsisi nuolemaan haavaa. Mutta mene nyt sitten sanomaan etteikö se pystyisi. Se on välillä liian fiksu omaksi parhaakseen. Taas hyvä osoitus siitä, että kun se jotain päättää, se menee läpi vaikka harmaan kiven. Kolme päivää... Näytti jo niin hyvältä. Nyt olen taas huolesta sekaisin.

Stressin tarkkailua

Lukukoiravalmennukseen liittyen tein stressintarkkailutehtävän perjantaisissa rallytreeneissä. Se osoittautuikin sangen mielenkiintoiseksi tehtäväksi. Kun tarkkailemalla tarkkailee, kyllä niitä stressin oireita löytää koirasta kuin koirasta. Tämä saa miettimään sitä miten sokea itse onkaan kun koirat jatkuvasti viestittävät meille vaikka mitä vaan moni asia jää huomaamatta.

Purimme tehtävän tänään lukukoiravalmennuksessa. Siinä samalla kun minun piti kertoa havainnointini ja mahdolliset ratkaisuni koiran stressin helpottamiseksi, tulin miettineeksi sitä, että minulla oli tarjota TOISILLE niitä ratkaisuja, joita minun pitäisi toteuttaa itse! Miten sitä voikaan sulkea silmänsä niin tehokkaasti omalta toiminnaltaan, omalta koiraltaan?

Viittaan tässä tietenkin Wilhoon ja meidän seuraamis- ja rallykisaongelmaan. Wilho kertoo minulle, että se stressaa. Se jätättää, on poissaoleva, haluton, liikkuu jäykistellen, läähättää, saa jopa "astmakohtauksen". Yrittää kaikin keinoin kertoa, että nyt ei oo ok! No tämän olen tietysti tiennyt. Olen tavallaan tiennyt, että minun vikanihan se on. Mutta jotenkin se on jäänyt sisäistämättä. Miksi minä en:

- Lämmittele koiraani paremmin?
- Pura tehtäviä paljon pienempiin osiin?
- Palkkaa suuremmalla tiheydellä?
- Anna taukoja?
Ja miksi vaadin kun koira ei vielä osaa ja nostan kriteeriä liian nopeasti?

Näitä mietin ajellessani takaisin kotiinpäin. Tajusin, että minulla on tieto miten korjaan. Ja silti olen ahne, vaadin, oletan. En katso, anna aikaa, kuuntele koiraani. Vaikka se koko ajan kertoo mikä on hyvä ja mikä ei! Minulla oli vielä tänäkin aamuna päivämäärä kun on onnistuttava, mihin mennessä oli ongelman oltava korjattu, vaikkakin kaukainen sellainen.

Wäinö on eri asia. Wäinö on aina eri asia. Siis minun mielessäni. Wäinön on ok stressata, ei sen tarvitse osata, ei heti ainakaan. Sen kanssa pitää edetä hitaasti ja sen ehdoilla, ei voi olettaa mitään. Siltä ei vaadita liian nopeasti ainakaan, koska tulee takapakkia. No niin on tullut Wilhonkin kanssa vaan Wilholta vaaditaan enemmän. Keskustelin isäni kanssa jokin aika sitten asiasta ja katsoin häntä hölmistyneenä kun hän totesi, että Wilholta on vaadittu paljon enemmän kuria kuin Wäinöltä. Kiistin asian lujasti. Olisi pitänyt kuunnella, kyllä iskä tietää. Niinhän se on. Wäinölle ollaan oltu selkeämpiä. Wilhon on odotettu osaavan.

Nyt olenkin tosi innoissani, koska kuvittelen tajunneeni asioita, syitä ja seurauksia. Treenit menee Wilhon kohdalla uusiksi. Kunpa en tähän lankeaisi enää koskaan! Wilho on niin hyvä, että siinä on aina se vaara...

Martta the Mäyris

Wilho lähti taas maalle hoitoon - on se kumma vaan kun se saadaan aina pöllittyä johonkin suuntaan! Sain illalla liikuttavan selfien, jossa näkyi niin iloinen koira kuin iloiset vanhempani, joten minä olen vissiin ainut, jota harmittaa... :)

Mutta löytyi se Wilholle tuuraajakin ja saatiin samalla testattua miten Darran ja Wäinön pentututka toimii! Martta, anoppini 5 kk minimäyris, tuli vierailulle. Itse en ollut paikalla kun koirat tutustutettiin, mutta hyvin oli kuulemma mennyt. Ainakin kun tulin kotiin, oli koko joukko vastassa tervehtimässä eikä pienintäkään merkkiä mistään epäsovusta ollut näkyvissä. Muuten en olisikaan tilannetta jännittänyt, mutta vähän huolestutti kun Wäinö on vielä jonkin verran kipeä leikkauksesta. Pennulle se oli kumminkin täysin lempeä.

Minun tullessa kotiin Wäinössä ja Darrassa heräsi pieni mustasukkaisuus ja niiden oli oltava ihan lähellä jos pentukin oli. Wäinön mielestä se, että nostin moisen otuksen syliin, oli pöyristyttävää ja silloin sen ilme muuttui "valppaaksi". Tämä meni kumminkin ohi aika nopeasti eikä Wäinö reagoinut kuin valpastuneella ilmeellä. Kehuin kovasti Wäinöä tilanteiden jälkeen, mutta muuten en kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Darra ei jaksanut olla kovin kiinnostunut moisesta eläjästä, mutta kyllä siitäkin huomasi, että se halusi varmistaa huomionsaannin entistä tehokaammin!

Martta onkin pentuna hyvin rohkea ja rauhallinen. Minut se tuli tervehtimään kuin vanhan tutun, muista koirista se ei välitä eikä turhia väistele, tosin ei turhia örisekään. Luut eivät sitä kovin kiinnosta, mutta yritti se jo kerran käydä hakemassa luun Wäiskiltä. Se yritti hiipiä Wäinön takaa nappaamaan luun Wäinön vierestä, mutta tiesin, että se on tuhoon tuomittu ajatus - ei tule jäämään Wäinöltä huomaamatta. Wäinö käänsi ensin katseensa Marttaan päin ja kun Martta ei pysähtynyt ja luovuttanut, Wäinö nosti hieman huuliaan ja irvisti ilman murinaa. Martta kääntyi heti pois ja se oli sillä selvitetty. Minusta se meni oikein hienosti molemmilta.

Martta on siitä omituinen eläjä, että se tykkää nukkua peiton alla sängyssä ja on muutenkin jaloissa koko ajan. Wilhohan hyppii alta rivakkaan, mutta Martta ei tunnu pientä kokoaan sisäistävän vaan on siinä kohtaa missä sattuu olemaan. Tallasin kerran jo sen varpaallekin, mutta ei se siitä säikähtänyt, jaloissa se pyörii kumminkin. Martta on myös nirso neitokainen, mikä tuntuu todella oudolta. Meillä koirat vetävät ruuat napaansa niin nopeasti kuin ikinä vaan saavat, mutta Martta jättää ruuat syömättä. No, ei siihen pieneen mahaan hirveästi mitään mahdukaan :D Todella ihana pentu kaiken kaikkiaan ja tosi mukava huomata, että koirat tulevat keskenään juttuun.

Voi ei miten pieni! Seurakoira pitää seuraa.

Potilas ja pentu. Darran luu kiinnostaa, mutta sitä ei uskalla mennä nappaamaan, parempi pysyä kauempana.

Varvasvaivaa ja pentusuunnitelmia

Vanha varvasvaiva ei jätä meitä rauhaan. Viikonloppu oltiin maalla, jossa tietysti koirat ulkoilivat vapaasti paljon ja Wäinö tyylilleen uskollisesti otti jaloistaan kaiken irti. Vaan varvas ei kestä ja huomasin, että kynnen juuresta tulee verta. Poistoon siis. Harmi vaan, että eläinlääkäriin oli pienoinen jono ja sain ajan vasta ensi maanantaille. Onneksi kotona oli kipulääkettä antaa Wäiskille ja hetken näyttikin, että voidaan odotella maanantaihin. Vaan viime yönä jalka alkoi vaivata oikein todenteolla eikä nukkunut koira enkä minä oikein ollenkaan. Heti aamulla soitin siis eläinlääkäriin, että eikö me sittenkin päästäisi vähän aiemmin ja onneksi meidät mahdutettiin heti aamupäivän ohjelmaan.

Varpaanpoisto ei sinällään ole iso operaatio ja olenkin tyytyväinen, että se on ohi. Koira on hieman tokkurainen, mutta toistaiseksi ei vielä vahtaa jalkaansa kovin paljoa. Aion silti nukkua sen kanssa samassa huoneessa, jotta se ei pääsisi runnomaan haavaa. Hienosti se on keksinyt, että kun suulla ei pääse jalkaan kiinni niin sen päälle voi hyppiä etutassuilla... Onneksi isännällä on huominen vapaa niin koira ei jää yksin ollenkaan. Kipulääkekuuri ei ole kuin 5 päivää ja minulle sanottiin, että aikaisemminkin voi lopettaa sen antamisen jos siltä näyttää. Ei pitäisi siis olla paha rasti edessä, kunhan huolehtii ettei haava pääse kastumaan ja vaihtaa siteen päivittäin. Antibiootit Wäiskille määrättiin myös.

Nyt alkaakin sitten ikuisuudelta tuntuva kuntouttamisjakso, että leikkaushaava saa parantua. Wäinö levossa... Se on se haaste. Sotasuunnitelmaa olen punonut jo valmiiksi ja kaverilta sain hyviä vinkkejä mitä kaikkea voidaan treenailla.

Wilhon kanssa käytiin tekemässä ns. kaverikoirakeikka Vetreaan muistisairaiden vanhuksien luo. Meitä olikin tervehtimässä oikein iloinen henkilökunta ja monta vanhusta. Wilhon onneksi ruokailu oli juuri päättynyt ja pöytien alle tippuneet ruuat se imuroikin napaansa sellaista vauhtia, että oksat pois. Meinasipa samalla mennä jälkkärikin naamaan, mutta onneksi valpas hoitaja ehti väliin. Sika koiraksi! Mutta saatiin kuitenkin hyvää palautetta käynnistämme, joten oletettavasti siitä oli iloa asukkaille ja henkilökunnalle. Niin kuin aina, aika on se elementti, joka on kortilla ja vaikka toivoisin, että meillä olisi aikaa käydä uudellakin vierailulla, pelkään, että ainakaan kovin säännölliseen toimintaan ei vaan rahkeet riitä.

Aika tulee jatkossa olemaan todennäköisesti vielä tiukemmassa sillä pentusuunnitelmat ovat viimein saaneet uutta puhtia alleen. Pentuekin on jo katsottuna ja sitä odotellaan syntyväksi. Riippuen siitä, tuleeko sieltä urosbullmastiffia, meillä saattaa olla pentunen jo loppuvuodesta. Olenkin alkanut valmistautua pennun tuloon hankkimalla kirjallisuutta aiheesta ja varaamalla alustavasti paikan pentukurssille. Pitkään käytyjen keskustelujen jälkeen olemme todenneet, että nyt on kumminkin hyvä aika uudelle tulokkaalle. Itse olen yllättäen vähän toppuutellut, suurimpina kysymyksinä riittääkö aika ja miten koirat tulevat toimeen keskenään?

Neljä koiraa on aika massiivinen määrä, tiedän jo kokemuksesta. Tietenkään meillä ei aiemmin ole ollut neljää koiraa, josta yksi on pentu. Toisaalta meillä on ollut neljä koiraa, joista yksi on nuori Wäinö... Bullmastiffi ei aktiivisimmillaankaan ole mitään buhundia vastaavaa :D Mutta pentu on pentu ja ensimmäisenä vuotena pitää olla kyllä aktiivinen sen koulutuksen suhteen. Tai saa olla! Pikku hiljaa alkaa omakin innostus kasvamaan, vaikka täytyy myöntää, että pikkukoiraihminen minussa on miettinyt ison koiran ottamista hyvinkin varauksella. Sellainen on pentukuume ollut, että jos uusi buhund olisi tullut isännälle kysymykseenkään, sellainen täällä varmaan jo olisi... Jokin kaunis päivä sitten.

Jännittävää on miten koirat ottavat uuden tulokkaan vastaan. Kaverini termiä käyttäen; pentututka niillä kaikilla on kunnossa, joten ensimmäiseen puoleen vuoteen en usko, että niillä on suurempaa ongelmaa. Wilho saattaa päänsä sisällä miettiä, että kamoon nyt taas! Hauska ajatus kumminkin, että Darralla on taas ruttunaama seuraa. Rouva on pysynyt hyvässä kunnossa ja sekin puoltaa sitä, että pentu otetaan nyt eikä odoteta esimerkiksi vielä yhtä vuotta. Aihetta on kumminkin nyt hangattu ees taas, olen miettinyt pääni puhki lauma-asioita, jaksamista, mitä kaikkea voi mennä vikaan jne. ja silti tullut tulokseen, että hyvä siitä tulee. Hetken mielijohteesta ja varautumattomuudesta meitä ei ainakaan voi syyttää. Ihan oma bullmastiffi, heh, kenpä olisi uskonut!